Sturenkadun koulutalo opittiin tuntemaan 1960-luvulta lähtien "Rothmanin talona". Mistä moinen muutos? Nimi tuli, kun Helsigin kaupungin päiväkoti aloitti talossa toimintansa nimellä lastentarha Hanna Rothman / Hanna Rothmans barnträdgård. Näin jälkeenpäin ajatellen nimi oli hieman harhaanjohtavasti valittu. Itsellään Johanna Sofia Rothmanilla (18561920) ei ollut minkäänlaista suoraa suhdetta Sturenkadun taloon tai Sedmigradskyn pientenlastenkouluihin. Nimen voi toki ajatella kunnioittavan Rothmanin muistoa suomalaisen, helsinkiläisen ja kalliolaisen lastentarhatyön alalla.
Historiikki-ryhmä kaipaa muistoja Rothmanin päiväkodin ajoilta! Sedmigradskyn pientenlastenkoulun historiaa on säilytettynä Helsingin kaupunginarkistoon, mutta sitä seuraavan ajan tiedot ovat hajallaan ja vaikeasti jäljitettävissä. Toivoisimme muistelmia ja yhteydenottoja tuon ajan opettajilta, lapsilta ja lasten vanhemmilta.
Päiväkoti toimi alueella sentään 20 vuotta, joten nimitys Hanna Rothmanin talo jäi elämään puheessa. Loppujen lopuksi kävi niin, että mukavan kotoisa yleisnimi Hanna jäi talon nimeksi. Nimiasia ei ollut mutkaton. Hanna Rothmanin perintöä vaaliva Ebeneser-säätiö ehdotti nimiasian noustessa Kumppanuustalohankkeen myötä esiin, ettei talosta enää käytettäisi Hanna Rothman -nimeä. Sedmigradskyn ja Rothmanin koulut kulkivat omia polkujaan, vaikka molemmat pienten lasten hyväksi työskentelivätkin ja osin myös samoin toiminta-ajatuksin.
Mutta kuka oli Hanna Rothman? Rothmanin valmistuessa opettajaksi Suomessa ei ollut erikseen lastentarhaopettajien koulutusta - hän perusti sen opiskeltuaan alaa Saksassa. Ensin Rothman toimi varakkaiden perheiden pikkulasten yksitysopettajana, mutta siirtyi pian "kansanlasten" pariin. Hänen sydäntään lähellä olivat erityisesti alle kansakouluikäiset työväenluokan lapset, jotka viettivät päivänsä kaduilla ja pihoilla ja joiden kohtelu saattoi olla julmaa sekä kodin että viranomaisten puolesta. Rothmanin näkemykset ja huolenaiheet ovat luettavissa hänen kirjoittamastaan anomuksesta:
Surullista ja erikoisen varteenotettava tosiasia on, etteivät työväenluokkaan kuuluvat vanhemmat, ankarassa työssä kun tavallisesti koko päivän ovat, voi omistaa lapsilleen sitä huolenpitoa ja valvontaa, joka varsinkin aikaisempina ikävuosina on niin välttämätön. Vanhemmilla lapsilla on koulunsa ja läksynsä, joihin menee varsin suuri osa päivästä, mutta pienokaiset, jotka eivät vielä ole saavuttaneet kansakoulun määrättyä seitsemän vuoden ikärahaa, kuinka he viettävät päivänsä? Tavallisesti pihalla tai kadulla, missä rajusti ja hillittömästi temmeltävät usein keskenään kiistellen ja riidellen. Niin lasten kuin yhteiskunnan parasta silmälläpitäen on varteenotettava tosiasia, että ne vaikutelmat, joita he tällaisissa oloissa saavat, eivät ole omiaan harjaannuttamaan heitä niihin hyveisiin, jotka vastaisuudessa tekisivät heistä hyödyllisiä ja kelvollisia yhteiskunnan jäseniä. Helsinki on tosin siinä onnellisessa asemassa, että sillä on kaksi laitosta, Sedmigradskyn pikkulastenkoulu ja Marian asyyli, joihin otetaan työläisluokan alaikäisiä lapsia muutamiksi tunneiksi päivässä tarjoten heille tarkoituksenmukaista askarrusta. Mutta näiden molempain laitosten riittämättömyydestä Helsingin suuruisessa kaupungissa voi piankin vakuuttua, kun pääsee selville siitä, kuinka täpötäydet ne ovat, ja että monen monta lasta täytyy tilan puutteessa käännyttää ovelta. Erikoisen tarpeen olisi siis Helsingille vielä uusi samansuuntainen laitos.
Määräraha myönnettiin 26. maaliskuuta 1888 ja kesäkuussa Rothman muutti koulukalustonsa silloiselle laitakaupungille Lapinlahdenkatu 11:een. Tarha sai nimekseen Helsingin Fröbel-laitos ja sen johtokunnan ensimmäisenä puheenjohtajana toimi kansakouluntarkastaja V. Öhberg. Kerrotaan, että Rothman kokosi oppilaita kouluun kirjaimellisesti kadulta, suostutellen sekä lapsia että heidän vanhempiaan koulunkäyntiajatuksen puolelle. Muutenkin hän teki tarhaa tunnetuksi mm. aktiivisella yhteydenpidolla lehtiin. Myönteinen julkisuus lisäsi toiminnan ymmärrystä, ja pian Rothmania rohkaistiin laajentamaan tarhatoimintaa. Niinpä Sörnäisten esikaupunkiin avattiin kansanlastentarha syksyllä 1890, ja nyt mukana toiminnassa oli aktiivisesti myös Elisabet Arlander, toinen suuri nimi kansanlastentarhojen historiassa. Paikkana oli Suruttoman huvila (tunnetaan myös nimellä Suruttomain sekä Surutoin); kaksikerroksinen puutalo aivan lähellä Kinakatua (Vaasankatu). Laitoksen avaamisesta oli tiedotettu kuulutuksella Harjun rukoushuoneessa. Äidit nimittivät paikan pian leikkikouluksi - sana on siis keksitty meillä päin.
Lastentarhapaikkojen tarve oli todellakin suuri: kuvan siitä saa Arlanderin lausunnosta vuodelta 1891. Arlander kirjoittaa: Ilmoittautuneiden lukumäärä oli niin suuri, ettei lähimainkaan kaikkia voitu vastaanottaa. Vain harvat suorittivat maksun, joka oli pantu 2 markaksi syys- ja 3 markaksi kevätlukukaudelta, ja vähäpätöisestä 5 pennin ateriamaksustakin täytyi osa lapsista vapauttaa.
Kun Rothman erosi toimestaan Ebeneserkodissa varsinkin heikontuneen näkönsä vuoksi 1917 ja kuoli 1920, maassa oli hänen jäljiltään 80 lastentarhaa, joissa hoidossa 7 000 lasta päivittäin.
Teksti: Mia Kunnaskari. Päivitetty: 29.10.2007. Kommentteja otetaan mieluusti vastaan historiaryhmässä!
