Kuka oikein oli tämä nimineuvos Sedmigradsky, joka 1800-luvun puolivälissä testamenttasi huomattavan summan rahaa ja omaisuutta, jotta Helsinkiin perustettaisiin kouluja vähävaraisten vanhempien pikkulapsille? Ja jonka testamenttivaroin Sturenkadun koulurakennuskin on tehty?

Osa ”vanha herra” Sedmigradskystä löytyvistä tiedoista on aivan kirjaimellisesti silkkaa satua. Monet tunnistavat nimen ja hahmon Sakari Topeliuksen kirjoituksesta Vanha herra. Tarina on Lukemisia lapsille -kokoelmassa. Satu kertoo yksinäisestä immigrantista; pihistä, mutta lapsirakkaasta. Tarinan lopussa saituri jättää yllätystestamentin, jonka turvin pitää perustaa koulu lapsille. Kerronnassa on otettu taiteellisia vapauksia – Sedmigradsky ei ollut puolalainen, ja on epäuskottavaa, että hän olisi ollut niin yksinäinen ja pihi kuin tarina kertoo. Lienee niin, että Topelius näki Sedmigradskyn elämässä oivalliset ainekset saituritarinaan, ja taiteellista vapautta käyttäen hän sovitti Sedmigradskyn henkilöhahmon satuunsa. Ja on tarinassa totta toinen puoli kumminkin, eli vanha herra todellakin jätti omaisuutensa lapsille.

Sturenkadun koulussa pitkään opettajina toimineet Edith Holmström ja Margit Hollmérus kokosivat vuodeksi 1933 muistokirjan Frans Fredric Sedmigradsky och hans skola. He tiesivät kertoa, että vanhan herran sukujuuret olivat äidin kautta Ruotsissa ja isän kautta Itävallassa. Isä Franz Joseph saapui Ruotsiin noin vuonna 1775. Hän toimi ensin itävaltalaisen kreivin kamaripalvelijana, sittemmin Ruotsin hovissa tallipalvelijana ja lopulta hovimestarina. Samaan aikaan hovissa työskenteli kuningatar Sofia Magdalenan kamarirouvan apulaisena Margaretha Maria Törnblom. Pari vihittiin joulukuussa 1782, ja 15.10.1783 syntyi poikalapsi, joka jäi perheen ainokaiseksi.

Isä käytti Ruotsiin tullessaan nimeä Hörl, mutta oli alun perin Sedmigradsky. Hän otti myöhemmin, Ruotsin kansalaisuuden saatuaan ja itselliseksi yrittäjäksi ryhdyttyään, uudelleen käyttöön vanhan sukunimensä. Isän kotipaikka oli nykyisin Romanian Transsilvaniaan, tuolloin Itävaltaan kuuluneessa ja Siebenbürgenin nimeä kantaneessa provinssissa. Tämä seikka tarjoaa yhden teorian nimen alkuperästä: sieben bürgen eli seitsemän linnaa (linnakaupunkia) on tsekiksi ”sedmi gorod” (ainakin jollain tapaa tulkittuna). Siitäkö nimi Sedmigradsky? Teoria on aika lennokas – mutta totta on, että suvun juuret ovat Siebenbürgenin suunnalla.

Frans Fredricin kotikielenä oli ruotsi, todennäköisesti myös saksa. Voi olla, että pikku-Frans kävi saksalaisen kirkon koulua, mutta asiakirjojen puuttuessa tästä ei ole varmuutta. Ei myöskään tiedetä millainen lapsi Frans Fredrik oli. Eräs kirja arvelee hänen olleen sisarusten puutteessa varmaankin yksinäinen ja keskittyneen mietiskelyyn ja piirtämiseen, mutta ilman todisteita kaikki tällainen on arvuuttelua – yhtä hyvin voisi arvella hänen tottuneen vilkkaaseen hovielämään. Tiedetään, että isä aloitti itsellisenä ravintoloitsijana 1796. Perhe kokosi hetkeksi mukavan omaisuuden: parhaimmillaan ravintola-biljardisaleja oli kaksi, ja omassa omistuksessa olleessa suuressa talossa oli palveluksessa renki ja neljä piikaa.

Franz Fredric opiskeli Ruotsin kuninkaallisessa taideakatemiassa. Sisäänkirjoittautumisvuosi ei ole tiedossa, mutta ainakin vuonna 1798 tuolloin 15-vuotias nuorukainen oli jo koulun oppilas, koska hän sai mitalin ornamenttien maalaamistaidoistaan. Elämäntyönsä Sedmigradsky teki piirustuksenopettajana. Koulussa hän tutustui kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin poikiin Aleksanderiin ja Gustaf Magnukseen. Hän ystävystyi etenkin Gustaf Magnuksen kanssa, vaikka tämä olikin useita vuosia nuorempi. Frans Fredrik tuli hyvin toimeen myös poikien isän kanssa.

Tuttavuudella Armfelteihin oli kauaskantoiset seuraukset. Vuonna 1806, 23-vuotiaana, nuori Sedmigradsky matkusti Suomen Turkuun, jossa isä-Armfelt toimi Turun Akatemian kanslerina. Mitä sitten tapahtui, on jossain määrin kadonnut historian hämäriin. Suomenmatkan syynä lienee ollut ajan tarjoama tilaisuus: tuohon aikaan vailla vakaata asemaa olleet nuoret ruotsalaismiehet lähtivät usein etsimään onnea idästä. Mutta Venäjä ja Ruotsi päätyivät sotaan 1808–09, mikä varmasti muutti Sedmigradskynkin suunnitelmia. Sodan seurauksena Suomesta tuli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Koti-Ruotsiin paluu olisi käytännössä ollut vaikeaa sekä sodan aikana että sen jälkeen. Lisäksi, kotona perheen taloustilanne huononi. Vuoteen 1808 mennessä talous oli romahtanut, ja isä kuoli 1810. Koko tämän ajan Frans Fredric oli tiettävästi Suomessa, mutta tietoja hänestä löytyy vasta vuodelta 1812. Silloin Armfelt nimitti hänet Akatemian piirustuksenopettajaksi. Asiakirjojen mukaan hän piti virkaa hallussaan 1912–1940, mutta kieltämättä erikoista on, koko ajan virkaa hoitivat sijaiset. Toistaiseksi on selvittämättä, mitä hän oikein teki vuosina 1806–1817 – lienee kuitenkin selvää, että hän on joutunut hankkimaan elannon itselleen, eikä ole voinut turvautua perheensä apuun. (Ajanjakson tapahtumien selvittämistä vaikeuttaa tietysti Turun suurpalo 1827. Palossa tuhoutui 2 500 asuntoa ruutukaava-alueella ja useita kaupungin julkisia rakennuksia, mm Akatemia ja kirjasto. On varsin uskottavaa, että tuli nieli myös Sedmigradskyn Turun kauden tuotoksia, ehkä jopa kaikki.)

Seuraavaksi tiedetään, että kesällä 1817 hän muutti Pietariin työskennelläkseen Saksalaisen Korkeakoulun (Die Deutsche Hauptschule zu St. Petri) piirustuksenopettajana. Tuolta ajalta hänet tunnetaan myös yksityisopettajana. Viimeistään Pietarissa Sedmigradskyn taloudellinen tilanne parani.

On muuten mahdollista tutustua taidemaalari-Sedmigradskyyn: Ateneum on hankkinut kokoelmiinsa teoksen Prinssi Meleager kieltäytyy taistelemasta maan vihollisia vastaan (kopio Jonas Åkerströmin mukaan, valmistumisvuosi 1804). Myös Sedmigradskyn säätiön kokoelmissa on muutamia piirustuksia. Olisi mielenkiintoista saada selville, missä muualla Sedmigradskyn teoksia on: todennäköisesti niitä löytyy yksityiskokoelmista. Niiden kartoittaminen voisi valottaa mitä tapahtui niinä vuosina, joilta kirjallisuus ei osaa kertoa hänen elämänvaiheitaan.

Vuonna 1841 nyt 58-vuotias Sedmigradsky muutti jälleen Suomen suuriruhtinaskuntaan, tällä kertaa uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Hän muutti yksin ja myös asui loppuelämänsä ilman perhettä ja omaisia. Sedmigradskyllä oli Helsinkiin muuttaessaan vakiintunut arvoasema. Hän oli valtion virkamies, varallisuutta oli kertynyt ja hänelle oli myönnetty nimineuvoksen arvonimi (ven. tituljarnyj sovetnik, ruots. titulärråd).

Sedmigradskyn kokoama omaisuus oli arvoltaan huomattava: talletuksia Pietarissa, maa-alueita, kiinteistöjä ja irtaimistoa Helsingissä. Semigradsky hankki asunnokseen kolmikerroksisen kivitalon Dromedaarin korttelista (nyk. Pohjois-Esplanadi 21). Pian hän hankki myös maaseutuasunnon, Sjöbergska villan, Aurora Karamzinin huvilan läheltä (nyk. Museokatu 7 kohdalta). Lisäksi hän omisti maa-alueita Taivallahdesta itään Turun maantielle saakka, ja etelään Fjälldalin eli Tunturilaakson huvila-alueelle asti. Edith Holmström uskoo, että onnelliset lapsuusmuistot elivät taiteellisen Sedmigradskyn ajatuksissa, ja että hän haki samanhenkistä kotoisuutta ympärilleen asetuttuaan viettämään vanhuudenpäiviään Helsinkiin. Huvila puutarhoineen oli hyvin ylläpidetty, se sijaitsi lapsuudenkodin tavoin kaupungin ja meren läheisyydessä, ja siellä hoidettiin hevosia, kanoja ja muita eläimiä.

Nähtävästi vanha herra eli varsin säästeliäästi ja omaisuuteensa nähden jopa vaatimattomasti – joidenkin vihjausten mukaan pihinä erakkona, mutta tähän ei kuitenkaan usko ainakaan Sedmigradsky-kirjailija Holmström. Tämä toteaa, että asuntojen varustus ja sisustus kertovat vieraanvaraisuudesta ja kauneudentajusta, ja että testamentissa osoitettiin useita lämminhenkisiä lahjoja ystäväpiirille. Hautajaiskutsujakin lähetettiin kuusikymmentä.

Huvilan Sedmigradsky möi kuolinvuonnaan, säilyttäen kuitenkin Pohjois-Esplanadin talon. Seitsemänkymmentä täytettyään hänen voimansa alkoivat hiipua, ja perijiä vailla ollessaan hän halusi järjestää jäämistönsä mieleisellään tavalla. Noin puoli vuotta ennen kuolemaansa vanha herra laati yksityiskohtaisen testamentin pientenlastenkoulun perustamisen hyväksi.



Teksti: Mia Kunnaskari. Päivitetty: 11.9.2007. Kommentteja otetaan mieluusti vastaan historiikkiryhmässä!